Näyte Willyn leipätyöstä, Urbanus 1987.
Sitten hänen poikansa teki itsemurhan.
Willy teki surutyöstään sarjakuvan Het Jaar van de Olifant (englanniksi Years of the Elephant). Nimellä viitataan norsun muistiin; kuten ei elefantti koskaan unhoita, ei myöskään vanhempi voi koskaan unohtaa itseltään hengen riistänyttä lastaan. Pojan elämä jäi kesken ja niin on myös piirtäjä jättänyt luonnokseksensa tussaamatta. Tuhruinen lyijykynäjälki antaa taustan tarinalle. Piirrostyyliään Willy ei kuitenkaan ole vaihtanut. Karrikoidut hahmot ja tarinaan upotetut vitsit antavat oudon vaikutelman; kuin katsoisi klovnia itkemässä.
Kirja on kertomus surutyöstä. Aluksi päähenkilö ei tunne yhtään mitään, hänen tunteensa ovat aivan lukossa. Vasta ulko-oven eteen piirretty vainajan ääriviiva herättää hänet pojan poismenoon. Tämä ääriviiva on pojan maanpäällinen jälki, jota isä varjelee jopa asein.
Tarinan mittaan pojan ääriviiva nousee eloon.
Surutyössä on monia vaiheita. Ajoittain masennus on psykoottista, isällä on kuuloharhoja ja harhanäkyjä.
Saatuaan kesken tarinaa uniapnea-diagnoosin ja kotiinsa c-pap -laitteen, hän kuulee sen tuhinassa poikansa lähettämää morsekoodia. Nyt hänellä on keino keskustella kuolleen poikansa kanssa. Hän hakee apua psykiatrilta, lääkkeistä, vertaistukiryhmistä ja vaihtoehtohoidoista. Kaiken muun päälle hänen pomonsa painostaa palaamaan töihin.
Avioliitto on hajoamassa. Puolisot nukkuvat eri huoneissa. Pojan kuoleman jälkeen vaimon kasvoja ei nähdä enää kertaakaan, vain hänen kyllästyneet puhekuplansa, satunnaisesti jalka tai käsi. Tulkitsen tarinan lopun niin, että pari päätyy eroon.
En tiedä onko kyseessä flaamilainen heimo-ominaisuus vai heidän huumorinsa, mutta ihmisten vuorovaikutus sarjakuvassa vaikuttaa ajoittain suomalaisittain erikoiselta. Isä itse on surussaan melkoinen töksäyttelijä ja hänen pomonsa on toisia täysin huomioon ottamaton narsisti.
Surevan isän veli ei pysty muuta kuin lyömään asian leikiksi.
Sarjakuva on palkittu kotimaassaan ja se on huomioitu myös kansainvälisesti ilman soraääniä. Erikoinen, omalla ristiriitaisella tavallaan hienokin teos, mutta henkilökohtaisesti koen, että realistisemmalla käsittelytavalla tästä olisi voinut jotain vielä suurempaa. Tämä on niitä albumeita, joissa suru on vielä niin lähellä, että kyseessä on pikemminkin terapiasarjakuva kuin riittävän etäisyyden kautta suodatettu mestariteos. Toisaalta tämän ansiosta teos heijastaa hyvin suruprosessin kaoottisuutta. Lukukokemukselle käy kuitenkin niin, että lukija, tai ainakin hoitaja, alkaa lukea tekijää eikä teosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti